Tervetuloa oppimaan ja harrastamaan – Marjatta Teirilä esittäytyy

Opettajan CV ja esittäytyminen

Olen Marjatta Teirilä, helsinkiläinen 50-luvun kasvatti. Kirjoitin ylioppilaaksi Käpylän yhteiskoulusta 1969. Kouluaikanani harrastin kaikkea mahdollista. Varhimpina kouluvuosinani käytin eniten aikaani klassiseen balettiin, myöhemmin soittoon, kuorolauluun ja luonnontieteellisiin harrastuksiin. Kahdeksanvuotiaana alkanut pianoharrastukseni sai 18-vuotissyntympäiväni keväänä rinnalleen oboen soiton. Se pääaineenani aloitin
opiskeluni Sibelius-akatemiassa syksyllä 1969.

Soitonopettajan tutkinto, Sibelius-Akatemia, Helsinki 1975

Opiskeluaikanani tein täydentäviä sivuaineopintoja musiikkiterapiasta opettajanani ja ohjaajanani lehtori Petri Lehikoinen. Itä-Helsingin musiikkiopistossa oli 1970-luvun alussa ilmennyt tarvetta myös terapeuttisesti suuntautuneeseen opetukseen. IHMO:n perustaja ja silloinen rehtori säveltäjä Ahti Sonninen, kuultuaan kiinnostuksestani terapiaan, pyysi minut kokeiluluonteisesti toteuttamaan suunnitelmiani oppilaitokseensa. Toimin siellä tuntiopettajana, ja osan tunneistani myös terapeuttisia sovelluksia kehittäen, yli kymmenen vuotta. Pitkäaikaisin yhtäjaksoinen palvelussuhteeni on sittemmin ollut Helsingin Konservatoriossa, jossa aloitin työni keväällä 1981 ja jatkoin sitä elokuuhun 2017, eli eläkkeelle jäämiseeni asti.

Diplomitutkinto, pääaineena oboensoitto, Sibelius-akatemia, Helsinki 1984

Aloitin tohtoriopintoni Sibelius-akatemiassa välittömästi diplomitutkintoni jälkeen. Tutkimusaiheenani oli puhallinsoitinten opetusta tukeva muusikoiden työfysiologia. Vaikka pedagogiikka olikin tuolloin virallisesti opintojeni pääaine, väitöskirjani ohjaajan dos. Yrjö Salorinteen ennustus kävi toteen, kun aloitin sivuaineenani fysiologian perusopinnot:” Kun annat fysiologialle pikkusormen, sillä on tapana viedä koko käsi.” Niinpä sitten kävi, etten malttanut lopettaa opintojani Kruununhaassa Siltavuorenpenkereellä (Helsingin yliopiston silloinen lääketieteen teoreettisen opetuksen kampus) opintosuunnitelmaani kirjattuihin fysiologian perusopintoihin. Tiedonhaluni kasvoi opiskellessani ja tutkiessani. Sillä tiellä olen
edelleenkin.

Lähes välittömästi esiteltyäni jatko-opinto- ja tutkimussuunnitelmani Sibelius-Akatemiassa minut kutsuttiin sinne puhallinpedagogiikan vastuuopettajaksi. Opetusmääräykseeni oli opetusaineikseni kirjattu pedagogiikan lisäksi seminaarien ja opinnäytetöiden ohjaus sekä musiikkilääketiede. Käytännössä kysymys oli muusikoiden ergonomiaa tukevasta työfysiologiasta, minkä itse olinkin nimennyt opintojaksojeni suunnitelmaan. Eihän minulla ollut sen paremmin ennestään, kuin edes sunnitelmissani, kliinisiä opintoja. Opetusmääräyksen nimikkeet kuitenkin jäivät silleen, protestoinnistani huolimatta.

Aloitin väitöskirjatutkimukseni haastattelemalla puhallinsoiton opettajia. Puhelimitse tavoittamani muusikot suhtautuivat yhteydenottooni myönteisesti, niin Sibelius-akatemiassa kuin muissakin
pääkaupunkiseudun oppilaitoksissa. Keskeinen kiinnostuksen kohteeni oli se, mistä he olivat saaneet sen fysiologisen tietämyksensä, jonka varaan puhaltajat soittamisen opettamisensa rakensivat. Kysyin myös, pitivätkö he omaansa – ja myös kaikkiaan olemassa olevaa – fysiologista tietämystä työnsä kannalta riittävänä.

Näkemykset tiedon riittävyydestä jakautuivat kolmeen ryhmään:

1) oman tietämyksensä riittäväksi kokeviin,

2) niihin, jotka uskoivat lääkäreiden tietävän riittävästi, vaikkeivät oman tietonsa tason uskoneetkaan olevan kylliksi kattava kaikissa tilanteissa ja

3) niihin, jotka olivat sitä mieltä, ettei heidän omaa tietovarantonsa
riitä opettamisen tarpeisiin. Lisäksi he olivat vakuuttuneita siitä, ettei yleensäkään tutkittua tietoa ole alan fyysisestä suorittamisesta tarpeeksi kellään.

Kahden ensimmäisen ryhmän vastaajille tuntui lisäksi toiminnallisen tutkimuksen käyttämä terminologia olevan vierasta. Siksi oli mahdollista, etteivät kysymysten tulkinnat olleet yksiselitteisiä ja sen seurauksena vastauksetkaan eivät olleet vertailukelpoisia
keskenään ilman selventäviä lisäkysymyksiä. Näistä kysymyksistä laadimme lomakkeet, joita jätimme orkesterien muusikoille täytettäväksi heidän työpaikoilleen, eli Helsingissä toimiviin ammattiorkestereihin. Kirjalliset vastaukset saimme noin puolelta orkestereiden koko soittajistoista, kaikki soitinryhmät mukaan lukien (Teirilä 1998,Teirilä ja Salorinne 1990).

Puhallinmuusikoiden vastaukset työn kuormittavuutta koskeviin kysymyksiin olivat alkuhaastattelussa olleet melko epäjohdonmukaisia, jopa keskenään ristiriitaisia. Rasittumiskokemusten subjektiivinen moninaisuus johti turvautumaan kolmannen tieteenalan asiantuntemukseen. Eri soitinten äänen tuottamisen vaatimasta voiman käytöstä saimme luotettavia viitteitä musiikkiakustiikan asiantuntijoilta, ennen muuta prof. Matti
Karjalaiselta, jonka laboratoriossa Teknillisessä korkeakoulussa (TKK) tein akustisfysikaaliset mittaukset lisensiaattityötäni varten. Niiden ja kirjallisuuden perusteella sain varmuuden siitä, että mittaustulokseni sittenkin olivat puhallinten kuormitustasojen erilaisuudesta paikkansa pitäviä, jopa huomattavasti yksiselitteisemmin kuin niiden olisi muusikoiden keskuudessa vallitsevien, yleisten uskomusten mukaan pitänyt olla (Rossing 1983).

Osa opiskelijoistanikin kiinnostui kaiken aikaa karttuvan uuden tiedon soveltamisesta opetuskäyttöön. Akatemian harjoitusoppilaiden kanssa kovin pitkäkestoisiin seurantoihin ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta, koska oikeus opetusharjoittelussa oppilaana olemiseen oli korkeintaan kaksi vuotta. Niinpä erään oppilaan isä keksikin ajatuksen harjoituskoulun käynnistämisestä.

Voidakseen saada virallisen, tutkintojen antamiseen oikeutetun musiikkioppilaitoksen statuksen, koulullamme piti olla rehtori. Korkea-asteen kelpoisuudet eivät riittäneet niitä alemmille oppilaitostasoille, joten sopivimpana rehtorikandidaattina minun oli hankittava itselleni kelpoisuus.

Musiikkialan rehtorin tehtäviin kelpoistava koulutus, Kouluhallitus, 1989

Muusikoiden työtä fysikaalisessa maailmassa tapahtuvana fyysisenä työnä ei ollut juurikaan tutkittu vielä 1980-luvun alkupuolella. Suomessa jousisoittajien tuki-ja liikuntaelinten vaivoja olivat tutkineet enimmin tilastollisesti ja deduktiivisella otteella painottuen prof. Eira Viikari-Juntura ja tapaustutkimuksina dos. Martti Vastamäki. Lisäksi joitain tapausselostuksia ja kirjallisuuteen perustuvia spekulatiivisia haja-artikkeleita oli julkaistu neurologian, fysiatrian, foniatrian, psykiatrian, korva- ja työterveyslääketieteen aloilta.

Muusikkouteen liittyvässä perustutkimuksessa voin hyvällä omalla tunnolla väittää kuuluvani, yhdessä ohjaajieni kanssa, vähintäänkin Suomessa, tien raivaaja musiikkiin kliittyvän työfysiologisen tutkimuksenkin alalla. Tutkimusta tein ensin hengitysfysiologiaan keskittyen Laakson sairaalassa ohjaajani, silloisen dosentin, nykyisin prof. Yrjö Salorinteen kanssa, sensomotorisia tapahtumia mitaten dos. Dag Stenbergin ja autonomisen hermoston mukautumista sekä Yrjö Salorinteen että fysiologian tuolloisen apulaisopettajan Timo Huopaniemen ohjauksessa Siltavuorenpenkereellä. Kliinisfysiologisten päätelmien ja yhteenvetojen tueksi viimeistelin työn Laakson sairaalassa Yrjö Salorinteen johdolla, joka oli tosin kaikissa vaiheissa huolehtinyt tutkimukseni pysymisestä väylällä. Viimeistelyssä, ja raportin saattamisessa ymmärrettävään kieliasuun, antoi korvaamattoman ohjeensa ja tukensa dos. Ilkka Linnankoski (Teirilä 1998).

Väitöskirjani käsikirjoitus jätettiin esitarkastukseen keväällä 1992. Koska aiheeni oli monitieteinen, sille tarkastajan löytyminen Sibelius-Akatemiasta osoitteutui siinä määrin haasteelliseksi, että kokosin suoritukseni eri rekistereistä ja siirryin jatko-opiskelijaksi Jyväskylä yliopistoon, jossa oli sekä musiikkikasvatuksen että luonnontieteiden koulutusohjelmia ja asiantuntemusta. Vaikka tutkimukseni oli luonnontieteellinen, väittelin kuitenkin musiikkipedagogiikasta, jonka käyttöön olin soveltanut fysiologisen tutkimukseni tulokset.

Filosofian tohtori (FT), pääaineena musiikkikasvatus, Jyväskylän yliopisto 1998

Vuosituhannen vaihteessa yksityiselämäni pyörteet imaisivat tutkimustyön toviksi uppeluksiin. Mieheni sai mieleisensä viran Turusta. Vanhemman sukupolven tarpeista huolehtiminen ja matkustamien kahden kodin ja työpaikkakunnan välillä veivät kaiken liikenevän ajan, jota söivät myös terveydelliset ongelmani. Motivaatiotanikin laski havainto siitä, miten vaikeaa on saada oman alan opetusajatteluun vakiinnutettua uutta tutkimustietoa.

Tieteellisesti orientoitunutta pedagogista tutkimusta kyseenalaisti antiikin kreikkalaisesta mytologiasta innoituksensa saanut pedagoginen koulukunta. Sen kannattajat saivat tukijoita
melko yllättäviltäkin tahoilta. Oletettavasti kannatus perustui idean kauppamiesten valikoiviin kuvauksiin tuotteestaan. Itse tutustuin menetelmään ohjauksessani olleen opiskelijan gradun aineistossa. Tiede- ja taideyhteisöjen erilainen viestintäkulttuuri osoittautui useankin dokumentoidun tapauksen perusteella melkoiseksi väärinymmärrysten, jopa vakavien kiistojen, käynnistäjäksi.

 

Kodaly-seuran kongressi pidettiin Suomessa, Jyväskylän yliopistossa, kesällä 2001. Kun prof. Matti Vainop pyysi minut pitämään sinne esitelmän musiikin merkityksestä valtarakenteissa, päätin perehtyä lähemmin esimerkkeihin viestintätraditioiden ristiriidoista. Luontevan selityksen, ainakin varteenotettavan selitysvaihtoehdon, tarjosi yhteisöjen erilainen ilmaisutraditio. Tiedeyhteisön kielen viestintä on yksiselitteisyyttä tavoitteleva, vieläpä tiukkaa muotorakennetta noudattava, käsitteellinen kieli. Taideyhteisössä sen sijaan ollaan taipuvaisia sanattomaan ilmaisuun eleitten, ilmeitten ja äänenpäainojen keinoin, jopa käsitteitäkäytettäessä lukemaan rivien välistä (Teirilä 2002).

 

 Näyttötutkintomestari, OPM/Helia, asiantuntijakoulutus, 2007

Kielikysymyksen havahduttamana aloin itsekriittisesti tarkastella omaa terminologiaani. Koko se
hyvinvoinnin ylläpitämisen keinojen kuvaamiseen käyttämäni sanasto, anatomia, fysiologia, patofysiologia, patologia ja monet muut, vieläkin eksoottisemmat ilmaisut eivät täsmällisissä merkityksissään ole arkikielessä itsestäänselviä. Sen sijaan ergonomia oli terminä yleistynyt ja oli keskeisessä merkityksessään jo kotiutunut puhekieleen. Kun Kuopion yliopistossa oli tarjolla avoimen yliopiston opintojaksona ergonomian perusopinnot, päätin aloittaa sitä tietä tutkimustulosteni muokkaamisen helposti ymmärrettävälle kielelle. Tutkimustulosteni soveltamiseksi hyötykäyttöön laadin Helsingin Konservatoriolle
ergonomiaosaamisen kriteerit näyttötutkintomestarikoulutukseni opinnäytetyönä.

 

Tervystieteiden kandidaatti (TtK) 2014

Ergonomia-käsitteen laaja merkitys yllätti, ja myös motivoi, minut jatkamaan opintojani aiheen parissa. Kun vihdoin oivalsin käsitteellä tarkoitettavan (nykymäärittelyn mukaan) hyvinvoinnin suojelemista terveyden edellytyksiä ylläpitämällä ja sairastumisen uhkia torjumalla kaikilla elämänalueilla, avarsin tarkasteluani musiikkiammatteja laajemmalle. Toisaalta muusikot epätyypillisine töineen edustivat monista asioista muille aloille sovellettavissa olevia, kärjistäviä esimerkkejä ammateista, joiden toimivalta työterveyshuollolta edellytetään tarkkaa äärimmäisten ammatillisten taitojen tiedostavaa tunnistamiskykyä (Awareness of Professionally Ultimate Skills = APUS).

Selvittääkseni kuinka hyvin muusikoita hoitavien terveydenhuollon ammattilaisten musiikkialan tuntemus on työn vaatimusten tasalla, käynnistin kyselytutkimuksen. Tiedustelin vastaajilta oliko heillä ollut turhauttavia terveydenhuoltokokemuksia. Jokseenkin kahdella kolmasosalla oli käynyt niin, että heidän työkykyisyyttään arvioitaessa oli jätetty huomiotta työn normaalityöstä poikkeavia piirteitä. Eihän viulisti voi hoitaa kunnialla työtään, jos vaikkapa vasemman käden pikkurilli on lastoitettuna. Suuri osa virheellisiksi koetuista diagnooseista oli kuitenkin vähemmän ilmeisiä. Tilanne oli se, ettei muusikko itsekään ollut pitänyt jotain työnsä vaatimusta muiden töiden työkykyvaatimuksista poikkeavana. Ongelma syntyi siitä, että työhön liittyvä hiljainen tieto käsitteellistettiin vasta hädän hetkellä. Silloin se ei enää ehtinyt mukaan alan työkykymäärittelyn kriteereihin, jotka puolestaan sitovat terveydenhuoltoa ja Kelaa sairauslomien myöntämisen perusteina (Teirilä ja Räsänen 2015 ja 2016).

Terveystieteiden maisteri (TtM), pääaineena ergonomia, Itä-Suomen yliopisto, Kuopio, 2015

Lapsena käytännössä ammatilliset opintonsa aloittaneet muusikot tekevät suuren osan työtään hiljaisen tietämyksensä varassa. Siksi heillä mitä todennäköisimmin on muita ammattikuntia enemmän tutkimattomia muuttujia ammattinsa fyysisessä suorittamisessa. Päätin laajentaa muusikoiden työfysiologista tutkimusta nyt koko muusikkokunnan ammattikirjoon tunnistettuani ensin soitinkohtaisen kysymyksenasettelun avaamalla hiljaista tietoa mittausten oikeaksi kohdentamiseksi. Tutkimussuunnitelmani hyväksyttiin keväällä 2017 Itä-Suomen yliopiston terveystieteellisessä tiedekunnassa. Ohjaajinani ovat prof. Kimmo Räsänen (pääohjaaja),  prof. Yrjö Salorinne ja dos. Ilkka Linnankoski.

Tohtoriopiskelija Itä-Suomen yliopistossa keväästä 2017 alkaen

Kaikkiaan työhistoriaani on kuulunut, edelliset mukaanlukien ja niiden ohessa, muunmuassa
– oboen- ja pianonsoiton sekä musiikinteorian ja kamarimusiikin opetusta useissa musiikkiopistoissa, Helsingin Konservatoriossa, Jyväskylän konservatoriossa, Metropoliassa, Turun musiikkiakatemiassa ja Sibelius-Akatemiassa – opetusaineina pedagogiikka, musiikkifysiologia- ja ergonomia sekä tutkielmien ohjaus luento- ja periodiopetuksena Helsingin Konservatoriossa, Jyväskylän konservatoriossa, Metropoliassa, Turun musiikkiakatemiassa, Jyväskylän yliopistossa ja Sibelius-Akatemiassa. Piipahtaanut olen myös Tallinnan musiikki- ja tanssiakatemiassa. Sibelius-Akatemian puhallinpedagogiikan täydennyskoulutusta suunnittelin, organisoin ja johdin vuosikymmenten vaihteessa1980- ja 1990-luvuilla.

Apurahoja olen saanut vuosina 1985 – 2000 seuraavilta: Kulttuurirahasto, Wihurin rahasto, Taiteen keskustoimikunta ja Gyllenbergin säätiö.

Lähteet joihin sisältyvät projektin kannalta keskeisimmät omat julkaisuni

– RossingThomas D. The science of sound. Addison Wesley, Reading, Massachusetts 1983
-Teirilä Marjatta. Emotionaalinen valta ja vaikuttaminen musiikissa. Kodaly-seuran vuosikirja 2002.
Jyväskylä
– Teirilä Marjatta (1998). Physiology of wind-instrument playing and the implications for pedagogy.
Jyväskylä studies in the arts 66. Jyväskylän yliopisto.
-Teirilä Marjatta & Räsänen Kimmo. Awareness of professionally ultimate skills in musicians. Musicians’Health and Performance 2nd Conference. June 10-12, 2015. Odense, Denmark.
– Teirilä Marjatta & Räsänen Kimmo. Musicians’ opinions on prevention activities against occupational symptoms. NES2016, Kuopio.
– Teirilä Marjatta ja Salorinne Yrjö. Soittoon liittyvät haitalliset oireet ammattimuusikoilla.
Teoksessa Kurkela K (toim.): Näkökulmia musiikkiin. SIC 3: 127-142. 1990. Sibelius-Akatemia.
Helsinki.

Kirjoittanut marjatta.teirila

Vastaa